Alussa

Tämä juhannus ei tuonut mulle hyviä uutisia. Siis menkat alkoi puun takaa perjantaina ja sitä myöten myös haaveet vauvasta ovat taas aluillaan. Eli juhannus on mennyt jotenkin toisella jalalla juhliessa.

Onneksi jäimme kotiin ja teimme tästä juhannuksesta omamme. Se oli oikein. En olisi ehkä vielä tänään juhlimaan oikein kunnolla. Ihana juhannus on ollut perheeni kanssa ja aivan ihana on ollut seurata pikkuisen menoa ja meininkiä. Eilen grillailimme taloyhtiöläisten kanssa ja sitten tänään pääsimme saunaan erään perheen vuorolla. Kaupunkijuhannus välistä on kiva!

Jatkot saan tietää maanantaina kun klinikalta soitetaan jossain välissä. Siinä päivässä on muutakin puuhaa ja tohinaa aivan tarpeeksi. Mutta nyt on jo oikeastaan hyvä mieli. Ehkä ensi kerralla sitten on meidän vauvamme aika tulla kohtuuni.

Taasen odotusta.

Joskus tulee fiilis, että eikö tämä jo lopu. Odotus. Mutta toisaalta sitten keksisi jotain toisia odottamisen aiheita. Mutta tämä kolme siis kolme viikkoa tuntuu jo pitkältä ajalta. Ensi viikolla tähän aikaan olen sitten viisaampi. Huoh.

Viisaampi, että ovatko nämä pienet mahakivut, yölliset pahaolot ja jatkuva herkistynyt hajuaisti vain Lutinuksesta johtuvaa vai niin kauan toivottua raskautta. Oi, niin olisin jo jälkimmäisen puolella, mutta ei saa toivoa. En testiä tee aikaisemmin kuin maanantaina. Lutinukset loppuvat ylihuomenna ja juhannus odotellaan menkkoja alkaviksi. Kunpa eivät alkaisi.

Oltiin pikkaisen kanssa mökillä pitkä viikonloppu. Oli kivaa ja erilaista ainakin. Aika lensi eri tavalla. Oikeastaan koko viime viikko kului hujauksessa. Kunpa tämäkin. Niin se varmasti tekee.

Mökillä ei sade haitannut eivätkä hyttyset. Oli ihanaa olla vaan ja kun vanhempani olivat taas aivan lääpällään tuosta pienimmästä.

Hyvää alkanutta viikkoa kaikille, jotka tätä sattuvat lukemaan!

Ensimmäisen synttärit

Tänä viikonloppuna tarkkaanottaen eilen juhlittiin pikkuisen kaksivuotissynttäreitä, jotka olivat viikolla. Hauskaa oli ja juttua riitti. Lahjoja pikkuinen sai paljon. Hän loisti päivänsäteenä koko päivän ja riensi vastaanottamaan jokaisen vieraan ja lahjan suurella tarmolla. Ihana päivä, jonka eteen kannatti nähdä vaivaa. Oli ihana nähdä kuinka kaikki viihtyivät ja kaikilla oli hauskaa, kuumuudesta huolimatta.

Pikkuinen oli mukana myös juhlien järjestelyissä ja kaikessa. Torstaina kävimme kaupassa, toki olimme hankkineet tavaroita juhliin jo pitkin toukokuuta. Perjantaina oli leipomispäivä ja pienen pihallemeno jäi kun ensin äiti ja sitten isä leipoi. Voi sitä ihastuneisuuden määrää kun saattoi itse äidin avustamana laittaa kuppiin jauhoja ja katsella mitä tehdään. Taikinan nuoleminen oli lempipuuhaa ja uunissa olevien leivonnaisten katselu.

Ihanuus. Tyttö myös oppi näyttämään kaksi kun kysyttiin ikää. Voi, pieniä ihania asioita. Näistä on syytä nauttia jatkossakin. Vaikka jatkossa hiukan vähemmän. Syksyllä pieni jo menee päiväkotiin, kun varmistin paikan. Minulla taasen on työnhaku kovassa käynnissä. Muutoksia ilmassa. Toivottavasti yksi muukin kauan toivottu asia toteutuisi tällä kertaa.

Myös olen saanut tietooni kahden äidin raskauden. Molempia onnittelin, muuhun en pystynyt. Toinen on pihaltamme ja sain tietää aika viimeisenä ilmeisesti, kun niin tottuneesti puhui. Tämä äiti oli talvella sitä mieltä, että yksi vielä olisi tervetullut ja että täytyy alkaa puhua miehen kanssa. Toinen äiti oli eilisissä juhlissa. Kaverini. Hän sanoi vuosi sitten ettei heille tule toista, koska mies ei halua. Miehen pää on saatu käännettyä näemmä. Tästäkin raskaudesta muut kaverini tiesivät ilmeisesti jo.

En haluaisi tulla toisten raskauksista huonolle päälle ja yritän nähdä valoisat puolet. Nehän ovat vain hieno ja upea juttu. Ei ennen ole sattunut näin kovaa. Miksi ei ollut meidän vuoromme. Voin kyllä antaa toisille ilon iloita raskaudesta, mutta kunhan eivät vain oleta että minun täytyisi yltää enempään jos en jaksa. Joskus jaksan ja joskss taas tuntuu että maailma potkii päähän ja lujaa. Sellaista se elämä on.

Mutta nyt alkaa kohta uusi viikko. Mieheni ensimmäinen lomaviikko.

Plääh.

En vain enää jaksa huonojen uutisten kanssa. Ne tekevät liian kipeää. Näitäkin uutisia voi ajatella hyvältä kantilta. Ja toivoa on, pikkaisen. Ehkä täältä vielä tullaan.

Eli tänään oli inseminaatio. Ajoimme aamuisella kaikki koko sakki viemään mieheni siitiöitä klinikalle. Ja sitten odottelemaan. Jätin tytön hoitoon ihanalle naapurille yhden aikaan ja lähdin siitä sitten kohti klinikkaa uudemman kerran.

Siittiöitä oli ollut kiitettävästi ja kaikki siltä osin hyvin. Mieheni kun oli huolissaan siitä. Mutta ultrassa näkyi kummaa. En oikein tiedä mitä pitäisi ajatella nyt tästä kaikesta. Ultrassa siis näkyi taas yksi 14 millin follikkeli. Onko se sama vai eri kuin viimeksi? Sitä ei kukaan tiedä. Ja rinnallaan sillä oli monia pieniä lisäksi. Armeija. Se yksi johtotähti on voinut jo irroittautua ja lähteä matkalle. Sitä ei tiedä. Kaikki on auki ja ei edes lääkäri oikein tiennyt mitä tässä kohden pitäisi tehdä tai ajatella.

Lääkäri kuitenkin pisti nuo pienet siittiöt sisääni ja toivotti onnea. Eli vielä on mahdollisuus.

Tässä kohtaa toivo on ainoa keinoni käsitellä koko asiaa. Siis toivon ja rukoilen nyt ihmettä.

Tapahtuisiko se minulle nyt? Olisiko jo minun vuoroni?

Lutinuksilla mennään ylihuomisesta kaksi viikkoa ja juhannuksen tietämissä odotellaan menkkoja. Voi niin kaukana. Mutta tässä on monta kivaa juttua ennen sitä. Laitan nyt tarmoni niihin, joo.