Hohhoijaa

Taasen olen itseni yllättänyt oireita bongaamassa. Vaikka nyt piti ottaa rauhallisesti ja vain antaa asioiden sojlua läpi. Niin vaikeaa näemmä minulle. Ja kun oma keho koko ajan läsnä ja havainnoitavissa. Tyhmää.

Tässä Terolut-kierrossa oli uusi piirre: rintojen arkuus. Eivät ole kipeät mutta arat. Mökillä olin kerran nukahtanut vatsalleni niin heräsin kun rintani huusivat armoa. Kumma, koskaan ennen ei tätä oiretta ole tullut. Ei Teroluteista ole oikeastaan mitään oireita ollut havaittavissa. Käytin niitä ennen ehkäisypillereitä varmaan jonkun kolme-neljä vuotta aikaansaamaan menkat, neljästi vuodessa, ja nyt sitten taas lapsienteon yhteydessä. Luin kyllä oireista, että rintojen arkuus kuuluu harvinaisempiin oireisiin. Jos tuo rintojen arkuus lakkaisi, kun viimeisen pillerin popsin eilen.

Nyt ei siis muuta kuin menkkojen alkua odotellessa ja kauniista auringonpaisteesta nauttiessa! Siinä hujahtaa tämä viikko.

Kotiin loman jälkeen.

Eilen palasimme pikkuisen kanssa kotiin. Hauskaa oli, ei siinä mitään. Minä ja kaikki muutkin minilomaan osallistujat saivat lomasta kaiken irti ja nautimme täysin rinnoin.

Kolmesta tai neljästä päivästä jäi monen monta ihanaa hetkeä niin kameraan kuin muistoihin. Olimme joka päivä ainakin kahdesti ulkona ja pikkuinen nautti suunnattomasti niin pulkkailusta, mummin suksien päällä hiihtämisestä, jääpuikkojen katselusta ja lumipenkkaan heittämisestä jota säesti remakka nauru. Ja sisällä teimme vaikka mitä juttuja ja pikkuinen oli apuna kaikessa ruuanlaittoon kuuluvassa alusta aina astianpesuun asti. Oli kaikin puolin kivaa ja isovanhemmat olivat taasen ihan myytyjä, mutta samaan lauseeseen totesivat kuinka rankkaa pienen lapsen hoito on.

Eilen kotiintultuamme, kun mieheni oli tullut töistä kotiin, minulle iski pienoinen paniikkikohtaus. Mieheni meni käytävään pelaamaan pikkuisen kanssa palloa, kun tämä halusi. Minä menin sohvalle levähtämään ja siinä sitten pitkäkseni. Siinä tuntui, kuin en olisi saanut henkeä vähään aikaan ja tuntui siltä että tukehdun. Tunne hävisi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin ja ei se kauan kestänyt. Enemmän tunne kuin mikään muu.

Mietin jälkeenpäin illalla suihkussa tätä tunnetta ja mistä se johtui. Tulin tulokseen, että ehkä se johtui siitä että nyt olin kotona rauhassa ja tutut, tutuistakin tutuimmat, ihmiset ympärilläni. Kaikki siis hyvin ja saan olla kokonaan oma itseni. Mökillä kun olin taasen vanhempieni, noiden ihanien, seurassa. Heille emme ole kertoneet toisen lapsen yrittämisestä mitään. Se tekee olostani hankalaa ja jotenkin pitää suorittaa että päivät soljuisivat eteenpäin ja koko ajan olla tarkkana mitä puhuu. Sama myös anoppilassa. Mutta tämä on mieheni ja minun päätös, kerromme vasta kun olen raskaana. Niin kuin edellisellä kerralla. Osa minusta haluaisi kertoa, mutta näin on helpompi. Ei tule liikaa paineita ja kyselyitä, mutta joskus harmittaa.

Onneksi on pikkuinen ja isovanhemmilla aika kuluu hänestä huolehtimiseen. Se on ihanaa katseltavaa ja osallistuttavaa. Oli todella hyvä loma ja toisaalta pääsi erilailla irti tästä arjesta ja kaikesta. Ihana oli silti viime yö nukkua mieheni vieressä.

Kotimaan matkailua

Ihanaa. Olla kotona taas. Huomenna lähteä taas. Ei meitä paljon kotona tällä viikolla näy. Ihan hyvää vaihtelua tuolle pienimmälle ja kaikille. Sitten perjantaina on taas hyvä palailla kotiin ja arkeen viikonlopun merkeissä.

Viikonloppu vietettiin muorilassa koko kööri. Siellä oli eilen serkkupojan 2-vuotissynttärit ja juhlien saldo pikkaisen osalta: hymyä portaista, surua kattoon kopsahtaneesta poskesta, ihanuutta pianon pimputuksesta itse, oikein rehevää naurua äidin yritelmästä soittaa pianoa ja ihanuutta kaikista ihanista tarjottavista. Jouduimme lähtemään aikaisin kotiapäin, mutta luulen että kohta olisi tullut muutenkin väsy. Kotiin ehdimme eilen pimeästä ja loskasateesta juuri hiukan ennen tytön nukkuma-aikaa.

Sitä ennen perjantaina kävin osteopaatilla. Hyvä käynti. Edellisestä kerrasta oli aikaa varmaan kolme vuotta. Katseli muun muassa leikkuuarpeani vatsassa ja muutenkin pyysin ettäkeskittyisi hoitamaan sillä näkökulmalla, että vauva saisi tulla ja yksi tullut. Arvesta sanoi että oikein hyvä ja kiinnikkeitä ei ollut ollenkaan. Hyvä tietää. Muutenkin sanoi että minusta huokuu hyvä olo ja äitiys. Toivotti hyviä yrityksiä ja sanoi että uskoo kovin toisen lapsen tulemiseen näin lääkäriavusteisesti. Oli hyvä olo tuon jälkeen. Alunperin menin hoidattamaan tenniskyynärpäätäni joka taas oireillut. Edellisen kerran tuolloin kolme vuotta sitten. Hyvä käynti oli ja taas irtiotto tästä arjen tohinasta. Sanoinkin kiitoksia lepotuokiosta.

Nyt jo terolutit käynnissä. Eli tällä rintamalla taas noususuhdanne. Ehkä ensi kerralla tärppää. :)

Huomenna lähden pikkuisen kanssa loppuviikoksi vanhempieni mökille, vanhemmat tulee mukaan. Mies ja koira jäävät kaupunkiin, kun miehellä töitä. Kiva irtiotto sekin. Mökki ja sauna, niitä odotan. 

Jännää

Uuden hoidon tarkka aikataulu on epäselvä vielä toistaiseksi osaksi. Mutta mikä selvisi tänään oli se, että se on ovulaationinduktio ja se tehdään alkukeväästä. Tiedän siis jo paljon. Jännää.

Tämä nyt käsillä oleva kierto on välikierto. Jossain vaiheessa (huomenna hoitaja lähettää viestiä ajasta, joka on ehkä hyvinkin pian) aloitan terolutit ja sitten alkavat kuukautiset (toivottavasti) ja uusi kierto ja uusi yritys (ja isompi annos Menopuria). Tämä tuleva yritys on sitten viimeinen toistaiseksi tätä laatua. Siis jos onnistuu loppuun asti hoidoissa ja jään piinailemaan taas kerran. Toivottavasti jää meidän kokonaan viimeiseksi hoidoksi ja saamme oman toisen kultamme juuri tästä hoidosta. Sitä toivon suuresti.

Ihanaa, kun tietää taas vähän lisää aikatauluja ja tulevaa. Ihanaa, kun pääsemme jo nyt kohta yrittämään vielä kerran näin, tutusti ja turvallisesti. Tuntuu hyvältä. Juuri oikealta.

Tätä uutista sain odotella pitkästymiseen asti tänään, mutta kun soitto vihdoin tuli, olivat uutiset hyviä. Välillä siinä tietenkin pikkuisemme heräsi päiväuniltaan ja yskiskeli ja röhi kauheasti. Näistä seurauksena oli myös kolme pikkuisen oksennusta ympäri sohvaamme ja hänen vaatteille, jotka vaihdoin kahdesti ja laitoin sohvan päällisen pesuun. Sellainen odotuksen ja oksennuksen päivä siis täällä.

Tunnustus

Toiveikas Meille vauva -blogista antoi minulle tunnustuksen. Kiitos paljon siitä! Olen ihan hullun otettu siitä, että joku ylipäätään lukee blogiani ja ajatuksiani elämästäni, saati että antaa minulle tunnustuksen. Ihanaa, että luet minun kirjoituksiani ja jaat sinun ajatuksia kanssani.

Tämän tunnustuksen ohjeet ovat seuraavat:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi tunnustuksen sinulle.
2. Valitse 5 ihanaa blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Toivo, että ihmiset joille jätit tunnustuksen antavat sen eteenpäin.

En ole ennen saanut tunnustusta enkä ole antanut niitä kenellekkään. Hmm. En tiedä kenelle sen siis antaisin. Kaikkien blogit ja kirjoitukset ovat omalla tavallaan hyviä. Jokainen tuo persoonaansa ja muuta itseään niissä esille sillä tavoin kuin haluaa. En osaa sanoa viittä blogia, jotka menisivät muiden edelle. Jokainen elää sitä omaa elämäänsä ja on ihana saada lukea niistä hetkistä, joita halutaan jakaa.

Päätin, että omassa blogilistassani näet (kai) kaikki minun lukemat blogit ja voit niistä vapaasti valita. En siis suoraan linkitä tähän ketään vaan liitän ehdotuksen kurkata myös sitä mitä minä luen.

Hyvää päivänjatkoa! Täällä odotellaan soittoa ja tietoa jatkohoidoista. Huoh.

Pienen elämää ihmetellessä

Nyt on hetki hengähtää. Siis meidän pienimmäinen yökylässä isovanhemmilla. Yksi yö ja kaksi melkein kokonaista päivää ilman pientä elosalamaa jaloissa touhuamassa. Olen ehtinyt tänään niin paljon niin lyhyessä ajassa. Olen nopea ilman silmiä selässä. Mutta täytyy myöntää, että kun tietää toisella olevan kaikki hyvin niin helpottaa. Onhan se jo iso ja pitää antaa välillä touhuta muidenkin kanssa.

Hän pikkuiseni osaa jo vaikka mitä. Yksi päivä hän esitteli kuinka kiivetään keittiösaarekkeen päälle ja kuinka siellä sitten ollaan ja hommaillaan yhtä ja toista ja sitten tullaan alas jos tullaan. Äiti tietenkin varmistaa, ettei tipu alas väärin päin tai käy muita haavereita.

Viime viikonloppuna meidän marakatti onnistui sunnuntai-iltana kiipeämään sängystänsä laidan yli. Mieheni huutaa minulle suihkuun, että olohuoneessa on joku olento. Minä juoksen katsomaan ja marakattihan se siinä on. No, hirveän ylpeä hän oli saavutuksestaan. Siinä sitten vielä kaksi kertaa laitettiin pientä takaisin sänkyyn ennen kuin nukahti sinne. Vikalla kertaa vilkutti minulle pinnojen välistä ja laittoi pään alas.

Seuraavana aamuna otimme laidan pois sängystä. Ihanuus mikä uusi asia se oli pienelle. Hän meni koko ajan sänkyyn ja takaisin. Viikon hitti on ollut leikki jossa menee leikisti nukkumaan ja sitten pitää sammuttaa valot ja laittaa ovi kiinni. Sen jälkeen alkaa hirveä kuorsauksen matkiminen kuulua (mieheni kurosaa öisin ja ilmeisesti tämä kuuluu myös pienen huoneeseen). Sen jälkeen kohta syttyy valot ja ovi avautuu ja sieltä juoksee pieni halaamaan ja toivottaa tällä tavoin hyvät huomenet. Ja tämä toistuu ja toistuu. Aivan ihana!

Nukkuminen laidattomassa sängyssä on onnistunut hyvin. Yllättävän hyvin. Kerran vain on ollut päiväunille mennessä ongelmia saada toinen nukkumaan. Mutta siitäkin selvittiin ja nyt jo jää hyvillä mielin nukkumaan kun viemme hänet illalla nukkumaan ja sammutamme valot. On se joskus helppoa, yleensä. Mutta eikös se niin ole että tässäkin poikkeus vahvistaa säännön.

Nyt lähden mieheni kanssa syömään ilman kiirettä! Tänään on jo hyvä mieli kaikesta. Meidän vuoromme toisen lapsen suhteen tulee kyllä.

Kyynel

Tein aamulla tai tuossa aamuyöstä testin. Huoh. Negatiivista vieläkin näytti. Testin jälkeen alkoivat sitten menkatkin. Olisivat voineet ilmoittaa aikaisemmin tulostaan niin en ehkä testiä olisi tehnyt. No, se on vain rahaa. Ja onhan ainakin nyt varmaa, ettei siellä ole mitään matkassa mukana.

Olen surullinen. Tietysti. Emme saa tästä kierrosta lasta. Olisimme kovasti halunneet. Minä ehkä miestäni enemmän.

Tällaista se elämä on. Joskus toiste sitten on meidän lapsemme aika tulla maailmaan. Näin ajattelen.

Muutama kyynel vierähti poskelleni. Kaikki haaveet toisesta, perheemme lisäyksestä, on taas kerran heitettävä romukoppaan, jotta ne voi taas kaivaa ylös sieltä kun olemme tässä pisteessä uudestaan.

Hei hei, lokakuun vauva.

En tiedä mitä seuraavaksi. Maanantaina hoitaja soittaa, ehkä silloin selviää mitä ja milloin.

Olen valmis seuraavaan OI-hoitoon, kyllä. Olen valmis yrittämään. En vain tiedä antavatko lääkärit enää yrittää tällä vai laittavatko he meidät kohti suurempaa haastetta. Kyllä sekin käy, mutta siihen taas kerran on jono ja se kestää. Mutta kestäköön, täällähän odotellaan kun on odottelemaan alettu.

Joten jossain vaiheessa se on taas hei klinikka ja ihanat parkkausmahdollisuudet. Täältä tullaan ja mikään ei enää pysty minua kaatamaan, vai pystyykö?

Sateenkaari

Viime keväänä. Ennen kuin olimme taas tässä kierteessä hoitojen suhteen. Silloin kun emme olleet vasta kuin alussa, kun meidät laitettiin odottamaan ja odottamaan. Ajallisesti odotimme kait tuota psykiatrin käyntiä.

Ajelin yhtenä jo keväisenä iltana, valoisana sellaisena salille. Siinä ajellessani sadekuuro oli väistymässä ja aurinko paistoi vielä kirkkaasti muualla. Siinä eteeni avautui suora tie ja sen päässä suuri sateenkaari. Ei kuitenkaan yksi riittänyt vaan alla heikompi, toinen. Aivan upean näköistä oli ja upea tunne valtasi minut, sellainen, että kaikki sujuu hyvin ja mallillaan.

Silloin mietin jo tätä prosessia. Näin silloin sateenkaaren päässä onnellisen perheen, jossa on kaksi lasta. Tuolloin lupasin itselleni viimeistään ensi vuonna keväällä pysähtyä ja katsoa missä ollaan. Mieluusti jo pikkuinen hyvin isona mahassani mukana matkassa.

Salilla, sinä iltana mietin vaikka mitä. Sali on ollut minun selviytymiseni tämän koko prosessin ajan. Se on paikka, jonne pääsen purkamaan ajatuksia samalla kun kuntoilen ja teen kroppaani paremmaksi paikaksi asua sen yhdeksän kuukautta.

Noita sateenkaaria nyt varsinkin muistelen ja ajattelen, että jospa ja kunpa. Voih. Niin pikkuinen, täällä olisi paikka sinulle ja sinua haluttaisiin kovin maailmaan, juuri tähän, nyt.

Tyhmä minä.

Tein eilen testin. Tyhmä minä. Ei vielä olisi saanut, mutta en jaksanut odottaa. Jos siellä vaikka se plussa olisi ollut. No, ei ollut. Varmaakin varmempi nega. Pöh.

Kuinka suurella todennäköisyydellä se vielä muuttuu plussaksi? Onko jollain henk.koht. käynyt näin?

En millään jaksaisi uskoa, että siellä ei ole ketään matkassa mukana. Menkat sitten viimeistänsä paljastavat totuuden. Loppuviikkoa siis odotellessa. Eilen yöllä mahaa kirsi niin kovaa ja oli tosi etova olo. Se tuli, vessanpöntölle menin istumaan ja vadinkin otin viereeni, mutta ei mitään. Tiedä häntä, yleensä mulla ei tuollaisia ole, raskaudessa kylläkin joo.

Nyt vaan kaipaan runsaasti onnea matkaan tälle viikolle!

Ylä- ja alamäkiä

Tässä piinapäivissä on ollut taas kerran hyvää ja pahaa. Nyt mennään huonon puolella, mutta ylös voidaan kavuta hetkessä.

Huonoina hetkinä tuntuu, etten minä saa sitä toista pientä viereeni tuhisemaan tällä kertaa. Kaikki on turhaa ja miksi mä tätä teen. Tuntuu myös että jo valmiiksi ostettu testi polttelee tuolla kaapissa. Jotenkin haluaisin sen jo tehdä ja jotenkin tuntuu että en raaski päästää kuitenkaan irti tästä tilanteesta. Tuudittaudun välillä tunteeseen, että siellä on elämää mahassani.

Nyt olo jo parempi. Toisaalta kun nämä kaksi puolta tunnistaa itsessä ja osaa elää niiden kanssa niin hyvä. Jokaisessa meissä on joskus ainakin se huono puoli joka haluaa maalata pirut seinälle, uskoisin. Itse en kuitenkaan pidä tuossa pahassa tunteessa olotilasta joten aina käännän asiat hyväksi. Jos ei lasta tule tällä yrittämällä niin ensi kerralla sitten tai sitten ei ollenkaan.

Mutta ensin elän tässä ja nyt. Nyt tuntuu hyvältä, kun testipäivä lähenee vauhdilla mutta kuitenkin onvielä niin kaukana. Saan aikaa kuvitella ja elää unelmissani seuraavasta vauvasta ja vauvantuoksuisesta ensi syksystä. Sillä välin mieheni ja lapseni potevat flunssaa ja ollaan oltu neljän seinän sisässä koko viikonloppu. Pitsi koiranulkoilutukset. Eilen innostuin zumbailemaan ekan kerran mun flunssan ja kivaa oli. Tänään illalla ajattelin mennä salille, kun mieheni sanoi jo pärjäävänsä taaperon kanssa. Näistä kaikista asioista tulee hyvä mieli ja hetkeksi vauva unohtuu.

Välihuomautus vain.

Yöllä tai aamuyöstä tuli äkkiä niin kauhea paha olo että. Hain keittiöstä pari cashewpähkinää ja palasin sänkyyn. Myös öisin käyn nykyisin pissareissulla ja juomassa. Aamiaista odottaessani taas tuli paha olo, joka katosi aamiaisen myötä.

Myös nyt parina päivänä välillä nännini ovat olleet erityisen kipeät. Tänään en olisi halunnut rintsikoita pukea.

Tällaista. Kunpa siellä mahassa nyt olisi jotain, etten vain kuvittele näitä tuntemuksia ihan vain päässäni. Sekin voisi olla mahdollista. Katsotaan ja toivotaan, että oireet jatkuu.