kiukkupussi ja oi

Meidä ihana kaksivuotiaamme on alkanut saada itkukohtauksia ihan tyhjästä. Tai aina niillä yleensä joku syy on, mutta sitten se itku ja kiukuttelu vaan jatkuu ja jatkuu ja jatkuu.... Mutta tämä kuuluu ikään ja ehkä osasyy on päiväkodin aloittamisella ja sillä että olen ollut toisen kanssa pitkään kotona. Ja kun raivarit rajoittuvat toistaiseksi kotiin niin ei hätää. Jotenkin on vain avuton olo kun toinen huutaa kurkku suorana ja haluaa minut pois huoneesta. Pitää uudestaan miettiä rajoja ja turvallisuutta. Mutta tähänkin oli vjo varauduttu ja osattiin ehkä jollain tasolla odottaa.

Tänään hoitaja soitti klinikalta. Inhoittavia kerrottavia oli minulla. Tai no ensimmäiseen soittoon en ehtinyt vastaamaan vaan olin ajamassa kaatosateessa töihin. Mutta toinen soitto hoitajalta tuotti tulosta vaikka minun pitikin mennä pois työpaikalta puhumaan muualle ja muut ehkä ihmettelivät esillä olevaa kännyäni. Sanoin kyllä että sairaalasta soittavat.

Siis välikierto, primolutit ja uudet menkat ja uusi yritys tällä oi-menetelmällä. Näin. Nyt tämän väliajan keskityn vain töihin ja kotielämän järjestäytymiseen. Kyllä tämä uusi ja ihmeellinen on ottanut minunkin voimille. Eniten sen huomaa siinä kun päiväunet ovat jääneet ja iltaunisuus on lisääntynyt. Tyypillistä minua!

Ei

Ja se vastaus muuttui ehkästä eiksi kun menkat alkoivat torstaina. Emmr saaneet pintä vielä tähänkään kiertoon. Kovasti olisin sitä toivonut niin kuin miehenikin.

Maanantaina soittavat klinikalta ja keskustellaan jatkosta. Toivottavasti hyvään aikaan minulle. Pitää sanoa sitten töissä puhelusta ja että kun se tulee niin minun täytyy vastata. Juu. Eiköhän onnistu.

Olin torstaina vielä toiveikas, koska vuoto oli niin pientä. Mutta ei enää. Kyllä ne ovat menkat eikä muuta.

Voih, kovasti olisin halunnut lasta kannettavaksi ja maailmaan saatettavaksi. Seuraavan kerran sitten.

Se sattuu, epäonnistuminen, kerta kerralta enemmän ja alkaa miettiä, että entä jos se ei ikinä enää onnistu.

Mutta täältä tullaan taas ja suuremmalla toivolla!

Viikonloppu ja uusi elämä

Oli ihanaa olla taas mökillä. Pienistä asioista koostuu hyvä elämä. Sain onnitella siskoani ja hänen miestään kasvotusten kihlautumisesta. Popsimme paljon mustikoita ja vadelmia. Pikkainen söi niitä myös suoraan varvuista. Sain ottaa iisisti kun toisella oli monta hoitajaa. Saunoimme ja pääsin taas ihmettelmään suuresti pientä ja hänen vetovoimaansa. Saimme mieheni kanssa saunoa kaksin sillä mummi halusi kylvettää ja hoitaa. Söimme hyvin ja vaihdoimme kuulumisia. Pikkuinen pääsi onkimaan siskoni ja hänen miehensä kanssa. Oli aivan onnessaan kun saivat kaloja. Pieniä, mutta sitäkin arvokkaampia hetkiä.

Tuntuu niin syksyltä. Kaikki uusi alkaa nyt. Kaikki on hyvin näin.

Tällä viikolla emme enää harjoittele päiväkodissa oloa. Se on totisinta totta. Mutta ihaninta siinä on, että kaikki menee hyvin ja toinen jää sinne mielellään. Ihana katsoa vierestä kun toinen kasvaa ja vanhenee, mutta samalla on niin pieni vielä. Voih, meidän ihanainen. Pois en antaisi.

Harrastuksetkin alkavat taas. Salilla tulee käytyä kun ehtii. Siis sali aukesi viime viikolla ja hyvä siellä ainakin kerran viikossa olisi käydä toistaiseksi. Tämä viikko vielä totuttelua uuteen rytmiin ja katson mihin väliin salikäynnit laitan. On ihanaa kun pääsee hikoilemaan itsensä fyysisesti piippuun.

Vielä viikko kärvistelyä näiden oireiden kanssa. Sitten taas nähdään miten käy. Tuntemuksia on ja nyt närästys on jokapäiväinen vieraani ja tyynyn alle on laitettu koroketta. Ihanaa että on oireita, mutta yritän pitää jalat maassa, kun ne voi olla Lutinuksista. Inhat tabletit loppuvat keskiviikkona. Tänään uutena oli rintojen aristus. Se kyllä katosi siinä kun tulikin, mutta alkoi myöhemmin uudestaan kadoten. Ota siitä nyt selvää. Mutta nyt taas syömään jotain ettei tuo närästys kerkeä ihan mahdottomaksi.

Ole kiltti siellä. Olethan?

Ei ikinä helppoa.

Niin se odottelu. Ei oo ikinä ollu mun juttu, mutta kaikkea mä oon saanu ootella. Mutta sitten kun jutut tapahtuu niin niistä tietää ja osaa iloita kahta kauheemmin.

Toisaalta ei minkään pidäkkään tulla helpolla. Kaikki vaatii aikaa ja sulattelua, mutta joskus mullakin on lyhyt pinna.

No, ensi viikolla alkaa taas meidän elämässä tapahtua kerrakseen ja toivottavasti silloin aikakin juoksisi eteenpäin.

Hassua, toisaalta haluaisin ajan vierivän lujaa mutta toisinaan se saisi jarruttaa ja jopa mennä taaksepäin. Sellainen se mieli on.

Lapsen kohdalla esimerkiksi odottaa ihan jymynä kaikkia uusia juttuja ja puuhia joita lapsi oppii. Toisaalta taas haluaisi vaan kaivautua siihen vauva-aikaan ja jäädä sinne.

Tämä viikko on ollut ihanaa aikaa miehen kanssa kotona. Mutta silläkin on kääntöpuolensa. Meidän pientä ei saa päiväunille ja esim. tänään oli toinen sammahtanyt sohvalle ja nukkunut siinä ties miten kauan. Nyt on pienen itkupotkuraivarin kanssa nukkumaanmeno. Ei tietoa että olisi väsymystä mutta huuto ja olemus kertovat toista. Voi pientä!

Niitä näitä tästä elämästä

Nyt ollaan yhdessä elämän taitoskohdassa. Pienin aloittaa päiväkodin ja minä työt ensi viikolla. En tiedä mitä kaikkea se tuo tullessaan. Odotan sitä toisaalta innolla ja toisaalta suuri ikävä yhteisiä puuhastelujamme pitkin päivää. Mutta pitemmän päälle tiedän että tämä oli kohdallani oikea ratkaisu. Ja kun työ on vielä puolipäiväinen niin olenhan lapseni luona paljon enemmän kuin kokopäiväisessä työssä. Mutta silti työ ei ole se aivan oikea kohdallani vaan väliaikaisratkaisu, josta kyllä pidän enemmän kuin paljon.

Mutta jään silti plussan puolelle tähän tulevaan ratkaisuun. Olen varmasti paljon jaksavampi tuon pikkuisen menijän kanssa kun ei ole tarvinnut koko päivää touhuta hänen kanssaan. Sitten osaa entistä enemmän kunnioittaa sitä pientä yhteistä aikaa jonka saan jakaa hänen kanssaan.

Täytyy silti sanoa, että näitä kahta vuotta en pois vaihtaisi. Niin paljon ihania hetkiä ja muistoja siihen mahtuu. Tuntuu että olen saanut aitiopaikalta todistaa pienen ihmisen etenemistä vauvasta kaksivuotiaaksi hurjapääksi joka nyt opettelee kovaa vauhtia sanoja ja jolla on virtaa niin paljon. Tänään ennen nukkumaanmenoa (, joka sujui hyvin koska ei oltu nukuttu päiväunia) pieni lauloi omalle nukelleen unilaulun kun ensin oli laittanut nuken omiin vaunuihinsa nukkumaan ja peitelluy myös. Kaikkiaan on ollut erikoisen hyvää aikaa ja olen saanut taas yhden uuden kokemuksen kokemusten kirjaani, joka on päässäni.

Tulee ikävä toista kun olen poissa. Mutta tiedän että päiväkodissa hänen on hyvä olla ja että se on hänelle vain hyväksi. Meillä kun on todella vilkas ja omalla tavallaan sosiaalinen tapaus. Minkälainenkohan vipeltäjä sieltä päiväkodissa kehkeytyy?

Nyt on hyvä olla. Juuri tässä, juuri nyt. Elämän taitoskohdassa täytyy miettiä ja katsella ja antaa elämän viedä.

P.S. Lutinukset alkoivat eilen ja niillä mennään kaksi viikkoa. Sitten alkaa jännitys, että alkaako menkat vai onko siellä joku alkio ensin saanut alkunsa ja sitten pysynyt matkassa mukana. Jännää on tältäkin kantilta nyt elämä.