En vain enää jaksa huonojen uutisten kanssa. Ne tekevät liian kipeää. Näitäkin uutisia voi ajatella hyvältä kantilta. Ja toivoa on, pikkaisen. Ehkä täältä vielä tullaan.
Eli tänään oli inseminaatio. Ajoimme aamuisella kaikki koko sakki viemään mieheni siitiöitä klinikalle. Ja sitten odottelemaan. Jätin tytön hoitoon ihanalle naapurille yhden aikaan ja lähdin siitä sitten kohti klinikkaa uudemman kerran.
Siittiöitä oli ollut kiitettävästi ja kaikki siltä osin hyvin. Mieheni kun oli huolissaan siitä. Mutta ultrassa näkyi kummaa. En oikein tiedä mitä pitäisi ajatella nyt tästä kaikesta. Ultrassa siis näkyi taas yksi 14 millin follikkeli. Onko se sama vai eri kuin viimeksi? Sitä ei kukaan tiedä. Ja rinnallaan sillä oli monia pieniä lisäksi. Armeija. Se yksi johtotähti on voinut jo irroittautua ja lähteä matkalle. Sitä ei tiedä. Kaikki on auki ja ei edes lääkäri oikein tiennyt mitä tässä kohden pitäisi tehdä tai ajatella.
Lääkäri kuitenkin pisti nuo pienet siittiöt sisääni ja toivotti onnea. Eli vielä on mahdollisuus.
Tässä kohtaa toivo on ainoa keinoni käsitellä koko asiaa. Siis toivon ja rukoilen nyt ihmettä.
Tapahtuisiko se minulle nyt? Olisiko jo minun vuoroni?
Lutinuksilla mennään ylihuomisesta kaksi viikkoa ja juhannuksen tietämissä odotellaan menkkoja. Voi niin kaukana. Mutta tässä on monta kivaa juttua ennen sitä. Laitan nyt tarmoni niihin, joo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti