Niitä näitä tästä elämästä

Nyt ollaan yhdessä elämän taitoskohdassa. Pienin aloittaa päiväkodin ja minä työt ensi viikolla. En tiedä mitä kaikkea se tuo tullessaan. Odotan sitä toisaalta innolla ja toisaalta suuri ikävä yhteisiä puuhastelujamme pitkin päivää. Mutta pitemmän päälle tiedän että tämä oli kohdallani oikea ratkaisu. Ja kun työ on vielä puolipäiväinen niin olenhan lapseni luona paljon enemmän kuin kokopäiväisessä työssä. Mutta silti työ ei ole se aivan oikea kohdallani vaan väliaikaisratkaisu, josta kyllä pidän enemmän kuin paljon.

Mutta jään silti plussan puolelle tähän tulevaan ratkaisuun. Olen varmasti paljon jaksavampi tuon pikkuisen menijän kanssa kun ei ole tarvinnut koko päivää touhuta hänen kanssaan. Sitten osaa entistä enemmän kunnioittaa sitä pientä yhteistä aikaa jonka saan jakaa hänen kanssaan.

Täytyy silti sanoa, että näitä kahta vuotta en pois vaihtaisi. Niin paljon ihania hetkiä ja muistoja siihen mahtuu. Tuntuu että olen saanut aitiopaikalta todistaa pienen ihmisen etenemistä vauvasta kaksivuotiaaksi hurjapääksi joka nyt opettelee kovaa vauhtia sanoja ja jolla on virtaa niin paljon. Tänään ennen nukkumaanmenoa (, joka sujui hyvin koska ei oltu nukuttu päiväunia) pieni lauloi omalle nukelleen unilaulun kun ensin oli laittanut nuken omiin vaunuihinsa nukkumaan ja peitelluy myös. Kaikkiaan on ollut erikoisen hyvää aikaa ja olen saanut taas yhden uuden kokemuksen kokemusten kirjaani, joka on päässäni.

Tulee ikävä toista kun olen poissa. Mutta tiedän että päiväkodissa hänen on hyvä olla ja että se on hänelle vain hyväksi. Meillä kun on todella vilkas ja omalla tavallaan sosiaalinen tapaus. Minkälainenkohan vipeltäjä sieltä päiväkodissa kehkeytyy?

Nyt on hyvä olla. Juuri tässä, juuri nyt. Elämän taitoskohdassa täytyy miettiä ja katsella ja antaa elämän viedä.

P.S. Lutinukset alkoivat eilen ja niillä mennään kaksi viikkoa. Sitten alkaa jännitys, että alkaako menkat vai onko siellä joku alkio ensin saanut alkunsa ja sitten pysynyt matkassa mukana. Jännää on tältäkin kantilta nyt elämä.

Uskoako vai ei?

Nopeasti vain.

Perjantaina oli klinikalla käynti. Siellä se oli. Yksi 15 mm pieni solu. Jee!

Tänään maanantaina oli inssi. Siinä samalla solu oli kasvanut ja juuri luhistumassa. Kuten pitikin.

Kaikki siis hyvin.

Kävimme viikonloppuna Tallinnassa. Ihanaa aikaa.

Kaikki on mennyt hyvin nopeasti ja vaivatta.

Tunteeni tällä hetkellä on kiitollisuus kaikkeen.

Nopeasti kaikki tapahtuu.

Sain töitäkin tässä kaiken keskellä.

Kiitollisuutta paljon ilmassa nyt.

Nyt peukkuja kaikelle tälle.

Miten ihanaa olisikaan jos pienemme olisi täällä kohta?

On se kyllä kumma...

Kyllä nuo pikkuisen päiväunet on äidillekin sellaista levähtämisen ja akkujen latauksen aikaa. Tänään veitikka näet päätti ettei nukuta. Ja juuri tänään se olisi ollut mulle niin tarpeen. Tunnin valvoin vieressä ja ihmettelin miksi toinen ei nuku.

No, huomenna yritetään uudestaan. :) Ehkäpä paremmin tuloksin.

Multa hävisi päivänokosten paikka ja vielä kun tänään menin työhaastatteluun ja olisi pitänyt meikata ja laittaa kassi ja muut tavarat valmiiksi. Ratkaisuna oli videot ja pienen mukaanottaminen touhuiluun. Esimerkiksi hän hienosti läträsi vedellä siinä samalla kun meikkasin. Kyllä äiti keinot löytää.

Juu. Että tällaista tänään. Tuntemuksia tuolla mahan suunnalla ei ole minkäänlaisia ollut tänään. Aiemmin tässä kierrossa joku ilta sattui pistoskohtaan kauheasti ja se ei ollut yhtään kiva. Lisänä nyt kahtena iltana on nestettä siis lääkettä vuotanut siitä pistoskohdasta takaisin. Tämä oli yleistä ensimmäisen kohdalla mutta tällä toisella kierroksella en ole ennen moista havainnut. Pistäminen itse sattuu aina vaan. Eikös siihen koskaan totu. Mutta toisaalta mitä sitä ei tekisi toisen lapsen edestä.

Nyt taas suihkuun ja pistoksille.

Jihuu...

Soittelin tänään klinikalle. Siellä oli ihmeen hyvä palvelu ja sain samaan syssyyn kaiken. Ilmeisesti ei ollut tuhatta soittajaa siinä odottamassa ja oli mahdollista keskittyä. Tykkään kovasti. Ei tarvitse puolta päivää kärvistellä pyhelimen vieressä ja pyörittää lapselle videoita ja ei mennä ulos -lausetta.

Tänään onnistui. Siis saan aloittaa samoilla annoksilla kuin viimeksi pistelyn ja ultran sain ensi viikon loppuun. Olen iloinen. Taas mennään utteen yritykseen. Jokohan nyt olisi todellakin se meidän vuoromme.

Eilen illalla pohdin niin tavalliseen tapaani kaikenlaista pienessä päässäni. Tulin miettineeksi myös rukouksen aspektia. Koko ajan minusta Jumala kuulee kaikki aivan pienimmätkin ajatukset ja pyynnöt. Minä ajattelen näin. Mutta sitä toteuttaako Jumala ne ja että hän kuulisi paremmin, siksi on rukous. Itselläni rukous ei käsitä useinkaan hienoja sanoja ja korulauseita, se on puhetta Jumalalle. Mutta joka tapauksessa olen varma että Jumala kuulee pyyntöni ja toteuttaa asiat katsomallaan tavalla.

Varasimme myös hotellin Tallinnasta ennen kuin pikkuisemme lähtee päiväkotiin. Hieno matka tulossa, siltä tuntuu. Vaikka sinne nyt täytyykin ottaa nuo piikit ja litkut mukaan, mutta ei sekään haittaa. Ihanaa kun miehellä alkaa loma. Odotan!

Tässä odotan kun pikkainen nukahtaa, se tapahtuu kohta puoleen. Siis iltapalalle ja sitä ennen pesulle me isommatkin.

Hyvä päivä

Aurinko paistoi sekä ulkoisesti että sisällä. Ainahan näitä, mutta näistä pitää muistaa kiittää. Tällaisia kiireettömiä ja hyvällä seuralla varustettuja päiviä on hyvä muistella jälkikäteen. Ne jättävät hyvän maun koko elämästä ja olemisesta. :)

Aamu sujui siivotessa ja siinä samalla lapsen kanssa ollessa. Mieskin oli tänään illassa, joten otimme vuorot siivoukseen ja lastenhoitoon. Alkaa jo sujua rutiinilla ja kun kolmas osapuoli on hyvällä päällä ja puuhailee mukana niin mikäs siinä.

Sitten pihailua ja pihakavereiden tapaamista. Tänään vierailtiin pihalla kolmesti ja kaikki tai ainakin kaksi kertaa ihan pikkuisen aloitteesta. Tottakai jo meidän iso tyttö taas oli ilman vaippaa ja hyvin meni aamu ja päivä. Illalla tuli vahinko, mutta äidin laukku ja puhtaat pikkuhousut pelastivat.

Sitten ystäväni tuli vierailulle päiväunien jälkeen. Hänen kanssaan juttua riitti ja oli kivaa ja rentouttavaa jutella muustakin kuin vain lapsista. Pian uudestaan täytyy tavata tai ainakin olla yhteydessä.

Hän on ajatuksissa siintävän toisen lapsemme kummi. Niinpä rohkaistuin ja kerroin hänelle blogistani. Hänen lisäksi mieheni ja pikkusiskoni tietää. Hui samalla pelottaa, mutta toisaalta hän on hyvä ystävä ja tietää kaiken ellei enemmänkin, mutta silti. Olen myös ajatellut jossain kohtaa sitten kun toinen on enemmän kuin ajatus siis jo mahassani kellumassa, niin kertoa blogistani myös vanhemmilleni. En tiedä vielä kerronko vaiko enkö, sen näkee sitten.

Kirjoituksiani en kadu enkä poista, ne ovat kaikki osa minua ja osa kasvamistani ja tätä pitkää prosessia. Osa jonka olemassaolon haluan läheisteni joskus saavan tietää. Ei vielä kaikkien mutta osan jo nyt.

Menkat aloivat. Jee. Humenna soitto klinikalle niin saan tietää jatkon. Toivottavasti pääsen hoitoihin.