Nyt ollaan yhdessä elämän taitoskohdassa. Pienin aloittaa päiväkodin ja minä työt ensi viikolla. En tiedä mitä kaikkea se tuo tullessaan. Odotan sitä toisaalta innolla ja toisaalta suuri ikävä yhteisiä puuhastelujamme pitkin päivää. Mutta pitemmän päälle tiedän että tämä oli kohdallani oikea ratkaisu. Ja kun työ on vielä puolipäiväinen niin olenhan lapseni luona paljon enemmän kuin kokopäiväisessä työssä. Mutta silti työ ei ole se aivan oikea kohdallani vaan väliaikaisratkaisu, josta kyllä pidän enemmän kuin paljon.
Mutta jään silti plussan puolelle tähän tulevaan ratkaisuun. Olen varmasti paljon jaksavampi tuon pikkuisen menijän kanssa kun ei ole tarvinnut koko päivää touhuta hänen kanssaan. Sitten osaa entistä enemmän kunnioittaa sitä pientä yhteistä aikaa jonka saan jakaa hänen kanssaan.
Täytyy silti sanoa, että näitä kahta vuotta en pois vaihtaisi. Niin paljon ihania hetkiä ja muistoja siihen mahtuu. Tuntuu että olen saanut aitiopaikalta todistaa pienen ihmisen etenemistä vauvasta kaksivuotiaaksi hurjapääksi joka nyt opettelee kovaa vauhtia sanoja ja jolla on virtaa niin paljon. Tänään ennen nukkumaanmenoa (, joka sujui hyvin koska ei oltu nukuttu päiväunia) pieni lauloi omalle nukelleen unilaulun kun ensin oli laittanut nuken omiin vaunuihinsa nukkumaan ja peitelluy myös. Kaikkiaan on ollut erikoisen hyvää aikaa ja olen saanut taas yhden uuden kokemuksen kokemusten kirjaani, joka on päässäni.
Tulee ikävä toista kun olen poissa. Mutta tiedän että päiväkodissa hänen on hyvä olla ja että se on hänelle vain hyväksi. Meillä kun on todella vilkas ja omalla tavallaan sosiaalinen tapaus. Minkälainenkohan vipeltäjä sieltä päiväkodissa kehkeytyy?
Nyt on hyvä olla. Juuri tässä, juuri nyt. Elämän taitoskohdassa täytyy miettiä ja katsella ja antaa elämän viedä.
P.S. Lutinukset alkoivat eilen ja niillä mennään kaksi viikkoa. Sitten alkaa jännitys, että alkaako menkat vai onko siellä joku alkio ensin saanut alkunsa ja sitten pysynyt matkassa mukana. Jännää on tältäkin kantilta nyt elämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti