Sateenkaari

Viime keväänä. Ennen kuin olimme taas tässä kierteessä hoitojen suhteen. Silloin kun emme olleet vasta kuin alussa, kun meidät laitettiin odottamaan ja odottamaan. Ajallisesti odotimme kait tuota psykiatrin käyntiä.

Ajelin yhtenä jo keväisenä iltana, valoisana sellaisena salille. Siinä ajellessani sadekuuro oli väistymässä ja aurinko paistoi vielä kirkkaasti muualla. Siinä eteeni avautui suora tie ja sen päässä suuri sateenkaari. Ei kuitenkaan yksi riittänyt vaan alla heikompi, toinen. Aivan upean näköistä oli ja upea tunne valtasi minut, sellainen, että kaikki sujuu hyvin ja mallillaan.

Silloin mietin jo tätä prosessia. Näin silloin sateenkaaren päässä onnellisen perheen, jossa on kaksi lasta. Tuolloin lupasin itselleni viimeistään ensi vuonna keväällä pysähtyä ja katsoa missä ollaan. Mieluusti jo pikkuinen hyvin isona mahassani mukana matkassa.

Salilla, sinä iltana mietin vaikka mitä. Sali on ollut minun selviytymiseni tämän koko prosessin ajan. Se on paikka, jonne pääsen purkamaan ajatuksia samalla kun kuntoilen ja teen kroppaani paremmaksi paikaksi asua sen yhdeksän kuukautta.

Noita sateenkaaria nyt varsinkin muistelen ja ajattelen, että jospa ja kunpa. Voih. Niin pikkuinen, täällä olisi paikka sinulle ja sinua haluttaisiin kovin maailmaan, juuri tähän, nyt.